Åsa Larssonin Toornionlaakso SVT:ssä

-Tämä oon ollu minun elämän paras reisu, sannoo Åsa filmausaijasta Toornionlaaksossa viimi kesänä. Kuva: Ahti Aasa, SVT

 

Yhtheistyöhenki oon tyypilistä toornionlaaksolaisile. Ko kirjailija Åsa Larsson uuessa TV-sarjassa tullee takasi hänen lapsuuenaijan kotikylhään Kurkkihoon met saama tietoja siittä.

– Mie ja minun äiti tehemä vieläki niin, ette met tehemä työt yhessä. Matoitten kuuraaminen yhessä, ette antaa käet tehhä työn, oon terhfeelistä pääle ja praatimiselle. Toornionlaaksolainen luottaa käetten kykyihiin.

 

SVT:n uuessa prugrammisarjassa ”Syän Kurkkiossa” Åsa Larssonin oma elämä oon se keskheinen asia. Kolmessa osassa, jokka lähätethään desemperissä, saama seurata hänen omia jalanjälkiä ko hään tullee takasi Toornionlaakshoon. Kaikki oon aitoa, taustassa ei ole mithään feikattua.

Prugrammissa Åsa ottaa uuesti yhtheyttä entishiin tuthuin ihmishiin ja paikhoin – kaikhiin siiheen mikä oon muokanut häntä ihmisennä ja leimanu hänen kirjailijatoimea. Kohtaamiset jokka kuuluva hänen elämänkuvauksheen.

 

SVT:n uusi kolmiosanen prugrammi Åsa Larssonista lähätethään desemperissä. Kuva: Bonniers

 

-Ko mie kerta tulin takasin Kurkkihoon viimi kesänä tekehmään tätä nauhotusta, niin minun mielessä väylä oli jättiläiskokonen ja mettä syvä ja vaillin suuri… Mutta toelisuuessa oli piiain kysymys vain korttelikilomeeteristä, jossa mie olin liikkunu minun ylöskasuamisaikana.

Åsan mummu Theresia asui Kurkkiossa ja häntä kohthaan Åsa tuntee suurta rakhautta. Hän oonki matkassa filmiksi tehtyssä kirjassa sankarivaimosta Rebecka Martinssonista.

-Minun mummu oli minun elemän tärkein ihminen.

Mummun kansa yhessäoleminen oli sitä, ette seurata häntä huushollihommissa ja lapsenlapsi ei koskhaan ollu tielä. Theresia oli vireä, oli aina hommaamassa jotaki, ei koskhaan istahtannu leppäähmään.

Höystönä prugrammissa oon ette Åsan perheessä oon olemassa riita joka liittyy Kurkkihoon.

-Riita oon sen takana ette mie en ole käyny sielä 30:n vuotheen, niin ette se oli kauhean erityistä ette tulla takasi.

SVT:n tuottaja Ahti Aasa anto Åsale suurta vaphautta päättää prugrammin sisälöstä. Yksi kulmakivi oli ette kuurata traasumattoja väylänrannala, toinen ette kirjottaa laulutekstin yhessä Hasse Alatalon kansa (ja kuistissa laulavalle Susanne Rantatalole). Tuottaja Ahti Aasa halusi ette kaikki mitä filmathiin pitäs olla aitoa ja toelista tapahtumista. Tämä vinkkeli sopi Åsale hyvin.

 

-Toornionlaaksolaiset luottava heän käsitten kykhyin, sannoo Åsa, joka tässä kuuraa mattoja yhessä Maja Mellan kansa Kurkkiossa. Kuva: Ahti Aasa, SVT

 

”Minun elämän paras reisu.”

Inspeelninkiviikon elämykset aukasit Åsa Larssonille uusia ovia, joita hään aikoo käyttää tulevaisuuessa.

-Tämä oon ollu minun elämän paras reisu.

Inspeelninkiaijan kohtaamiset oon toiminheet hälle ponnistuslautana.

-Kesä toi mulle uusia näkökohtia ihmishiin ja aiheishiin joita mie halusin viä etheenpäin.

Siksi hään aikoo ensi kesänä reisata ympäri Toornionlaaksoa ja kuunela semmosia kertomuksia jokka elävät ommaa elämää rajaihmisten tykönä. Hään oon jo tavanu monta semmosta, muita hään aikoo hakea toisten neuvoitten avula. Piiain nämät jutut tulevat elähmään ommaa elämää joskus tulevaisuuessa Åsan kirjottamisen kautta. Ensin hään pittää vain tehhä valhmiiksi PAX-sarjan (suositun nuortensarjan) viimisen osan ja Rebecka Martinssonni-sarjan viimisen rumaanin.

Se mitä Åsa sai kokea viimisen viikon aikana Pohjosessa oli yhtheistyöhenkeä, jota hään luulee tyypiliseksi Toornionlaaksole.

-Met olema tottunheet seurustelheen samala ko met tehemä työtä. Oon olemassa paljon toornionlaaksolaisia jokka oon hyviä tekehmään töitä käsilä ja heilä oon erikoinen luotto omitten käsitten kykhyyn.

 

Hasse Alatalo ja Åsa tervaavat airomia väylän rannala. Kuva: Ahti Aasa, SVT

 

Joskus piiain rakenethaan jotaki yhessä, korjathaan huohneet yhessä eli olhaan yhessä krannitten kansa heinänteossa?

Meänkieli minuriteettikielenä oon tietenki matkassa tässä prugrammissa. Åsa ei ossaa puhua sitä mutta ymmärtää aika paljon. Hään selittää kunka hyvvää se tekkee ko saapii olla semmosessa miljöössä missa puhuthaan meänkieltä ja saapii kokea kunka kieli tullee takasi, siittä huolimatta ette oon kulunut vuosia niiltä aijoilta ko viimeksi kuuli sitä.

Hään uskoo kansa ette jos oppii meänkielen vasta täyenä niin sitä eitule hallitheen kieltä sataprosenttisesti.

-Mutta siiheen saattaa tutustua ja saattaa oppia tuntheen sitä. Ja se saattaa riittää.

 

Meänkielensi Erling Wande 

Ann-Helén oon ottanut vallan oman tuplan identtiteetin yli

Suomi-instityytin tirehtööri Anders Eriksson intervjyyasi vastaaikhoin pybliikin eessä kirjailijjaa Ann-Helén Laestadiusta. Kuva: Susanne Redebo

-Se jättä vähän jälkiä, se ette ei saata olla aivan niinku halvais.

– Siksi minun kirjoissa kirjotan siittä, ette mitäs se tarkottaa ette olla omala laila, ette ei kukhaan muu määrää kuka sie olet, sanno kirjailija Ann-Helén Laestadius, joka oon kausunut ylös kolmikielisessä perheessä Kierunassa.

Ann-Helén Laestadius sai äskettäin Lapsi-ja nuorisokirjalisuuen August-palkinon hänen kuuenesta kirjasta ”Kymmenen yli yks”. Stockholmin Suomi-instityytin kirjakahvilassa toornionlaaksolaisesta kirjalisuuesta hään selitti omasta ylöskasuamisesta ja siittä, ette tohtia olla tarkkana omasta identtiteetistä. Intervjyyarinna toimi Suomi-instityytin tirehtööri Anders Eriksson. Tässä tulle ote siittä kohtaamisesta kuulijakunnan eessä.

Kirjan päähenkilö assuu Bläckhornen-korttelissa Kierunassa, yhessä niistä taloista joita tulhaan repihmään ko LKAB kasuaa. Jyrryn lausunossa sanothaan ette sie kuot yhtheen paikan, psykologiin ja aijan?

 Mie halusin kaivaa syvemälle siinä kunka ihmiset voivat tämän kaupungin siiron vuoksi. Tähhään asti se oon enniten pyöriny siinä fyysisessä siirossa, eikä niinkhään tuntheissa. Mutta mie halusin ottaa framile lasten ja teiniikästen tuntheet, niitten joilta enniiten puuttuu valta. Kirja oon minusta ittestäki, siksi ko mie suren sitä mahottomasti ette Kiruna oon muuttumassa. Minun korttelit oon ensimäiset jokka revithään tämän siiron vuoksi. 

Onkos kirja sinusta ittestä?

 Ei ole, mutta siinä oon vähän samanlaista. Kokemus siittä kunka oon kasuta ylös saamelaisessa ja toornionlaaksolaisessa kulttuurissa oon ommaa. ”Kymmenen yli yks”-kirjassa olen valinu isän joka saattaa meänkieltä ja äitin joka vain saarnaa ruottia. Minun Agnes-kirjoissa äiti oon saamelainen, vaikka hänen valinta oon ollu ette jättää sen kielen ja kulttuurin. 

”Kymmenen yli yks” oon osittain ittekerralinen kuvaus Ann-Helénin omasta ylöskasvamisesta.

Sinun kirjottamisessa oon kova meno, johtuukos se siittä ette sie olet journalistiki?

  Mie uskon sen. Mie halvan hoppua tulla ytihmeen. Ko mie kirjotan mie kuulen ääniä omassa päässä ja net oon enniiten saamelaisia ja meänkielisiä. Mie kirjotan niitä ylös post it-lapuile ja ko mie sitte istahtan kirjoittamhaan kaikki mennee kovvaa vauhtia.

  Mie kirjotan nuin 15-20 sivua päivässä ko mulla oon kirja työn alla.

Minkäslaista oli kasuta ylös Kirunassa kolmen identtiteetin kansa: saamelaisena, toornionlaaksolaisena ja ruottalaisena?

  Se oli aika rankkaa kasuta ylös saamelaisena Kirunassa. Mamma kävi Nomaatikoulua eikä opettannu mulle kieltä, hällä oli hankala nuoruus. Usseita niistä lapsista jokka kävit koulua sielä pieksethiin ja het sait kuula ette het itte ja heän kieli olit mitättömiä. Mie olen syntynyt vuona 1971 ja siiheen aikhaan sitä ei pietty hyvänä oppia kahta kieltä ko siittä saatto tulla puolikieliseksi. Itte mie kaipasin molempia kieliä, kaikhiin enniiten saamea. Enkä mie ymmärtänny miksi mie en saattanu saa sitä. 

 Ko mie aloin kouhluun tuli selväksi ette ei sopinu selittää ette mie olin saamelainen, ko silloin minua alettais kuttumhaan lappjääveliksi. Mie häyvyin piilottaa minun identtiteetin. Se oli omituista koska mie kasusin ylös saamelaisen ja toornionlaaksolaisen identtiteeetin kansa mutta koulussa piti olla ruottalainen. 

Tällä hetkelä saamelainen kulttuuri oon kovassa maihneessa Sameblod-filmin ja Jon-Henrik Fjellgrenin, Sofia Jannokin ja muitten suosituitten artistitten takia.

  Joo, mutta mie pruukaan sanoa ette met olema olhee täälä koko aijan mutta meitä ei ole päästetty näkyhmään! Tämä oon paljon kiini nuoremasta sukupolvesta joka ottaa paikkansa halthuun, eikä jää oottamhaan. Ja nyt oon niin paljon sosiaalisia meetioita joissa asioita plokathaan ylös ja saava huomiota. 

 Siksi mie kirjotan siittä kunka tärkeätä se oon ette oottaa halthuunsa oman histuurian, ette selittää sen omala laila eikä olla SE josta selitethään! Siinä se oon koko asia miksi minusta tuli kirjailija. 

Onkos olemassa jotaki semmosta josta toisekki meän maan minuriteetit saattaisit ottaa oppia? 

  Kysymys oon siittä, ette itte päättää ja ottaa halthuunsa oman menneisyyen. Se saattaa tapahtua kirjalisuuen kautta, mysiikin kautta eli jollaki muula laila. Freistata päästä näkyhmään ja koko aijan ponnistella pääsheen framile. 

Miltäs näyttää sinun kaipaaminen pohjoisheen? 

 Mie kaipaan koko aijan ja käyn niin ussein ko maholista meän mökilä Sopperossa. Sielä se minun syän oon. Mie kuttun itteä kirunalaiseksi vaikka mie asun Solnassa vuesta 1999 asti. Mie kyllä vähän hämmästyin ko mie vastaikhoin näin yhen rypriikin täälä paikalislehessä. Sielä luki ette mie olin ”Saamelainen Solnalainen”. Sitä mie en ollu koskhaan ennen kuulu enkä kuttus itteä semmoseksi.

Meänkielensi Erling Wande

Mie kaipaan aina kotia Kieruhnaan ja Sopperhoon. Sielä se inspirasjuuni tullee, sannoo 45-vuotias Ann-Helén Laestadius. Kuva: Susanne Redebo

Hään misuneeraa kouluissa meänkielen elhoon jäämisen puolesta

Pansunääri, entinen esikoulunopettaja, oon löytäny kuttumuksensa. Hään kulkee läänin kouluissa aikomuksessa ette herättää meänkielen elhoon.

-Met häymä alkaa föörskuulan lapsista, siinä se kovviin panos tarvithaan, sannoo Kerstin Tuomas Larsson.

Pajalalainen Kersti oon löytäny elämänsä kuttumuksen: antaa eloa kielele jolla oon pitkhään ollu matala arvo. Ei se ole jättäny häntäkhään sivhuun tuo kielihäpeä. Vuosikausia häänki halveksi ommaa taustaa ja hään oli ilonen ko hään sai Larsson-nimisen aviomiehen ja saatto pyhkiä pois tuon suomalaissävysen Tuohmaan-nimen.

-Minun vanheemat puhuit aina ruottia meile kläpile ja samala laila koiralekki, joka oleskeli köökissä. Mutta navetassa ja keskenhään niilä tuli suomi framile. Lehmile, hevosille ja sioile het aina puhuit suomea.

Kerstin, jolla oli kielikorva, nappasi siittä kuitenki meänkielen, vaikka hään vasta 12-vuotihaana uskalsi itte alkaa puhuhmaan sitä.

-Met saima uusia oppilhaita meän luokhaan, jokka rastila puhut meänkieltä, enkä mie halunu vaikuttaa ylpeältä niin ette mie aloin vastaahmaan suomeksi. Mutta se oli hullun hankala!

Mie tehen tämän intervjyyn mupiilin avula parkkeerinkipaikalta Korpilompolon ja Pajalan välilä. Se antaa hyvän kuvan Kerstinin nykysestä elämästä, ko hänen kutsumukseksi oon tullu kulkea Norrbottenin eri kouluissa ja elvyttää minuriteettikieltä. Päivän viikossa Kerstini yrittää tavata ”hänen” lapsia eri kouluissa Kirunasta Haaparanthaan asti. Tiimoila hään freistaa saarnata paljon meänkieltä ja hään lukkee äähneen niistä harvoista meänkielisistä lastenkirjoista, joita oon olemassa.

Hään selittää lapsile entisistä aijoista ja vuenaijoista, kehrää histuuriatietoa kiehleen ja hällä oon ussein matkassa arkikampheita. Justhiins nyt hään kiertelee ämmin pottukuokan kansa, ko nythään oon potunoton aika. Se oon helpompi tehhä kieltä eläväksi, konkreettiseksi, jos oon kampheita näytettävännä. Kerstinin opetus oon ensi siassa esikoululapsile, onhaan nyt selviintynny ette mitä varheemin kieltä alethaan käyttämhään elämässä, sitä paremin sen oppii.

-Se, mitä mie tehen, oon yksi keino parantaa kielen staattystä, yksi malli muuttaa asentheita ja arvostusta.

Pippi

Febryaarissa Pippi Långstrump julkaisthaan meänkielelä. Kääntäjinnä Kerstin Tuomas Larsson ja Tuula Uusitalo.

Kerstini oon kirjailijaki. Viimi vuona hään julkasi kolme kirjaa meänkielelä – kolme lastenkirjaa ja yhen runokirjan. Ja febryaarissa Pippi Longstrymppi tullee ulos meänkielisennä. Sen oon Kerstin kääntäny yhessä Tuula Uuentalon kansa. Paiplainissa oon kansa kaksi lastenkirjaa kaikhiin nuoriimille, jokka julkasee Lumion förlaaki Koivukylässä. Ennen tänä vuona Kerstini sai 50 000 kruunua Ruottin Kirjalijaliitosta ja vasta aikhoin tuli lisäksi 5 000 kruunua Eva Heerbergerin säätiöstä, tukena siiheen ette entinen kotikielenopettaja, Kerstin, kulkee ja toimii lähetyssaarnaajanna kouluissa. Kerstinillä oon ussein omia, meänkielisiä lastenkirjoja matkassa, joista hään lukkee. ”Ennen aikhaan” selittää esimerkiksi entisaikhaisesta elämästä ja siinä oon paljon sanoja joita ennää ei juuri käytetäkhään.

Riittääkös yksi käynti silloin tällön antamhaan lasten kielele alkusysäyksen?

– No ei kerta viikossa tietenkhään riitä mutta joissaki paikoin sen lisäksi opettajatki puhuva lasten kansa meänkieltä. Mie tulen iloseksi joka kerta ko mie huomaan sen, mutta ei tietenkhään kethään saata pakottaa siiheen.

Mitäs kieltä sie itte puhut kotona?

-Mie ja minun mies puhuma enniiten meänkieltä, siiheen se oon kehittynny vuositten mithaan.

Meänkielensi Erling Wande