”Minun tarinat tapahtuva aina rajaseu´ulla”

Tove Alsterdalilla oova hänen juuret Karungissa. Kuva: Annika Marklund

Kirjailia Tove Alsterdalin juuret oova Karungissa, vähän Haaparannalta pohjosseen ja net kuastuva hänen kirjoissa. Niin se oon tapahtunnu kans hänen dekkarissa ”Älä käänny takasi” (Vänd dig inte om), joka ilmesty tänä syksynä.

– Kaikkien minun kirjotten tarinat tapahtuva rajaseu´ulla.

Toven äiti Elsa Bodin (os. Bucht) oon kasunnu Karungin Kyrkholmenilla ja sinne Tove ja hänen perhe ajava ko het tuleva pohjosseen. Hänen äiti muutti sieltä siinä 17 ikäsennä, mutta hänen lapsuuenkoti oon vielä sielä. Tovella oon paljon serkkuja rajan varrela. Eikä vähhiimpännä ole Kyrkoholmenilla maaseutuministeri Sven-Erik Bucht, joka oon kans hänen nepokka.

Toven kirjassa ”Hauattu hiljasuuessa” (2012) tapahtumat liikkuva Tornionlaaksossa ja Ryssänmaala lähtein siittä ko yks Elsa-äitin nepokoista muutti sinne polkupyörälä. Mutta tällä kertaa ole kuitekhaan mithään suoraa yhtheyttä pohjosheen.

-Ei sen enempää ko, ette mie otan hengiltä yhen puuttilaisen (bodensare), Tove sannoo ja nauraa pääle.

Kirjan tapahtumat liittyvä Tukholman Beckombergin sairaahlaan ja sen ympäristöön, missä Tove oli kauan aikaa sitte itte mielisaihraanhoitajanna. Yksi roolihahmoista oon Svante, joka oon MÖP, militäärisesti turhan innostunnu (Militärt Överintresserad Person) ja joka rakastaa bunkkereita ja vanhoita taisteluita. Kirjailia oon jälheen kerta porrautunnu eri hoithoin, ette saaha tarinasta uskottavan. Tove oonki tunnettu hänen syväle luotaavista tutkimuksista ja tällä kertaa hään oon reisannu ympäri Itä-Eurooppaa, ette osata asettua muitten muassa kerjäläisten elämän olosuhtheissiin.

Toven äiti kuoli 2009.

-Tuon jälkheen tuli kaipu pohjosheen vieläki voimakhaammaksi ko mie näin, ette nytten oli minun tehtävännä kattoa, ette minun kläpitten yhtheyvet säilyvä pohjosheen. Mie oon niin ilonen minun Tornionlaakson periinöstä, ette mie halvaan toela, ette meän flikakki saava sen heän följyyn.

Karungin paikka oonki tärkeä. Hällä oon usseita sukulaisia Tuokholmissa ja het pitävä tiivistä yhtheyttä, mutta ilman paikkaa minne ookata sitä kyllä riskeeraa, ette juuret ohentuvva, Tove toteaa.

karungi-tagstation-foto-eskil-helmerson

Nuori Tove 1970-luvula Karungin juna-asemalla hänen äitin Elsa Bolinin ja Lasse-isäpuolen vierelä. Kuva: Eskil Helmerson

Mitäs net tornionlaaksolaiset juuret oova?
– Tuohhoon oon vaikeaa vastata, mutta se oon luonnossa, ette vissit paikat vievä suohraan syähmeen. Alhaala joela se oon kans, ette silläki oon semmonen voima.

Hään mainittee työtelihäät tornionlaaksolaiset kans, jokka oova aina rantheela, halvaavva tehhä valmista eikä jättää heän hoitoja puolitiehheen.

Yhessä haastattelussa sie kerran sanoit, ette tärkeä kysymys Tornionlaaksossa uutta ihmistä kohatessa oon, ette ”Mistäs sie oot poissa?”

-Joo, niin se oon, se aukasee monia ovia ko oon vasthaus siihheen kysymyksheen. Mutta muutampia vuosia sitte mie kohtasin kysymyksen, ette ”Ookkos sie se kirjailia?”. Sillon mie hoksasin, ette se oon parempi sanoa, ette mistä mie oon poissa, kuka minun äiti oon ja semmosta, Tove naurahtaa.

Tove tullee käyhmään Uumajassa, Luulajassa ja Puutissa (Boden) syksyn aikanna kirjallisilla trehveillä ja kirjafestivaaleilla, mutta samala hään planeeraa hänen uutta kirjaa. Seuraava kirja ilmestyy parin vuuen päästä, niin kauan se prosessi viepii.

Tove sannoo väsyvänsä mahottomasti ko kirjottaa keskittynheesti kertomusta usseita tunteja ko se merkittee, ette hään mennee sisäle siiheen ja kuvittelle aivan toisen mailman. Kaikki rakentuu päässä ja viepii enerkiaa.

-Mie oon kans mahottoman kriittinen itten suhtheen, hylkään paljo kirjotettua pois. Mie halvaan venyttää minun rajoja ja tulla pareemaaksi koko aika. Ko mie otan huomiihoon ihmisten mielenkiinon, se häätyy olla kans, ette mie oon tehny minkä saatan.

Tove toimii kirjailian työn ohela Liza Marklundin dekkaritoimittajanna ja pallottellee ussein iteeoita Lizan kanssa. Vaimot oova luokkakamraatteja Kalixin kansankorkeakoulun ajoilta, missä moleemat olit jurnalistilinjalla 1980-luvula.

Meänkielensi Matti Junes

vand-dig-inte-om

Toven viihmeisimmän dekkarin ”Älä käänny takasi” tapahtumat sijottuva vanhaan Beckombergin mielisairaahlaan ja sen ympärille.

Vyölinähaka – toornionlaaksolainen valtasympooli vaimoila

Bengt Martinsson oon tutkinu toornionlaaksolaisesta sympoolista: auainhaka jota vaimot kannoit. Valokuva: Yksityinen

Toornionlaaksossa oon koriste joka löytyy vain suomalaisissa perukoissa: vyölinähaka. Näitä valetuita käyttöesihneitä käytit talon luotetut vaimot. Auaimitten kautta niilä oli valta yli kiisan, sekretäärin ja ruokavaraston, kertoo Bengt Martinsson joka oon kirjottannu kirjan näistä unheutetuista kampheista.

-Kesälä 1995 mie näin yhen kiisan pohjala Täränön kotiseututalossa kolme messinkiesinettä, vanhanaikhaisen tulitikkuloovan kokoset, kertoo Luulajalainen kansantansija Bengt Martinsson.

-Mie kysyn tietysti mikkä net oon ja sain vastauksen: ”Nethän oon vyölinähaat!”

Näin se alko. 18 vuotta jälkhiin, 2014, kirja julkasthiin joka oon ainua tässä luokassa. Bengt oon koonu suunile 300 kuuaa näistä koin sympoolista. Arkipäivän kampheita joita vaimot Toornionlaaksossa ja Suomessa käytit 1930-luvhuun saakka. Syy siihen ette ruottiksi oon niin vähän kirjotettu niistä, oon ette se oon suomalainen tapa joka kokohnaansa seuraa suomenkieltä, sannoo Bengt.

-Jos sulla oli vyölinähaka sie olit ison talon emäntä. Emänällä oli valta talossa ja mie uskosin vielä yli miestenki.

-Ei sitä haluttu kehua rikhautta, helinähän kuulu ko sie tulit.

Haassa oli harvon enämpi ko kolme auainta jokka kuulut kiissaan, sekretäähriin ja ruokavarasthoon. Niissä säilytethiin talon paperit ja rahat ja semmoset mitä piti ransuneerata ja jakkaa. Haat olit usseen valettu messinkistä ja kannethiin vyölinän alla. Toornionlaaksossa sanothiin usseen ette ”Vaimo oon koin auain”.

Framsidan

Martinssonnin kirja sisältää suunile 300 valokuuaa niistä auainhaoista joita hään oon löytäny ko hään oon käyny museoissa.

Seuraa jyrkkää kieliraijaa

Koruja löyty suomen- ja meänkielisissä kylissä Toornionlaaksossa ja kielialueila Ruottissa jokka sanothiin suomalaiseksi (esimerkiksi Taalarissa ja Värmlantin suomalaismettissä). Suomessa niitä ei ole koskhaan ruottinkielisissä osissa maata.

1930-luvula heitethiin käyttämästä hakoja niin net ihmiset jokka käytit niitä kuolit pois 1950-luvula. Joka valokua kirjassa oon Bengt ottanu ja kirjottannu joka yhestä. Hään oon käyny monessa museossa ette saa niin monta mallia ko maholista.

Bengt ei ole koskhaan saanu tietää kukka net olit jokka olit valahnee messinkihaat eli kraveeranhee net. Niissä ei ole minkhäänlaisia omistussympoolia. Bengt meinaa ette ei se pietty tärkeännä ette pajamies merkitti auainhaan koska se oli vaimoitten kampheita ja silti ei ollu niin korkeassa arvossa.

Nyt oon hunteerinki ette laittaa Toornionlaakson pukhuun uuen auainhaan.

-Sitte häätyy kantaa sen näkösällä vyölinän päälä koska sillä ei muuten ole mithään merkitystä – ja siksi mie olen vähän kahela päälä asiasta.

Suomessa oon otettu tämä vanha perine käythöön ja kannethaan auainhaat näkösällä kotiseutupuvuitten päälä.

Fuutnuutti: ”Vaimo oon koin auain” löytyy ostaa www.folkdansaren.se

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund

nyckelhaken-foto-privat

Auainhaka kokosi auaimet kiissaan, sekretäähriin ja varasthoin missä olit makupalat. Valokuva: Yksityinen

Ruokaplaneeraaja maustaa revotulila ja koti-ikävällä

Björn Ylipää tuntee, ette hään oon ko fangittunna maanpakolaisena Skoonessa, minne hänen työ oon hänet vienny: -Mulla oon kaipu kothiin joka päivä. Kuva Janus Langhorn

Björn Ylipää oon entinen pitsantekiä Pajalasta ja hään kaipaa kothiin. Tässä oon syy siiheen, ette mies, joka räätälöittee yrityksille Euruupassa ruuan ja taitheen elläymyksiä, julkasee nytten kirjan Smak av Norrsken (Revontulten maku). – Mie en vahannu revontulia ko mie asuin siellä ylhäällä, mutta nytten mie itken niitten perhään, Björn sannoo.

Björn oon 54-vuotias ruokaplaneeraaja, joka nostaa Tornionlaaksoa framile melkein kaikessa, mitä hään tekkee. Hänen företaakin nimi skoonelaisessa Löddeköpinkissä oon ”Näkymys murkinasta – Ruuan kertomaa” (Måltidsvision – Storytelling by food) ja hällä oon afäri-iteanna maustaa elläymyksiä, tuotheita, mysiikkia, mijööhoitoja … Niin, ties mitä hyänsä.
Hään oon maustannu Volvon tapahtuman Malmössa, ilmastokysymyksiä Ruottin suurlähetystölle Washingtonissa ja Bo Kaspersin mysiikkia levyn julkistamistilasuuessa Stokholmissa. Ruottin kyltyyritalo Pariisissa anto hänen serveerata hirvikeittoa avotulelta valtakunnan pelimanni Fredrik Hangasjärven haitarimysiikilla.  Björnillä oon mettätyömiehen tausta. Tämän jälkheen hänestä tuli krouvinpitäjä Pajahlaan ennenko hään muutti Grythyttanin ravintolakouhluun. Sielä kaks kylttyyria kohtasit. Värmlannissa havaittit, ette hällä oli toisenlaisia ruoka-assosiaatioita ko kyrssikavereilla. Kirsikka ja seljankukka eivät kuulunheet hänen käsitemailhmaan. Näitten siihaan tulit kotoset haijumuistot, joihin hään tarttu. Avotulen sau jäälä, soitten tuoksu ja hyttiäisten surina.

renar-i-leopardmonster-foto-maltidsvision

Leopartikuvioisia poroja – haaparantalaisen Jim Forsbergin suunnittelemia – Ruottin suurlähetystössä ilmasto- ja miljöönäyttelyn aikana Washingtonissa. Kuva: Måltidsvision

Joka päivä kaipu kothiin

Justhiinsa nämät tuoksumuistot 1970-luvun Pajalasta luovat perustan lokakuula julkastavalle kirjalle Revontulten maku. Punasenna lankana oon kaipu kothiin.
– Mulla oon kaipu kothiin joka päivä. Mie pohin kirjassa, mistä tämä minun kaipu koostuu. Kaiphuusta lapsuutheen, ystävitten perhään, luonthoon…? En mie ossaa sanoa.
Kirja alkaa sillä ko raavas Björn matkustaa kesämökile Lovikhaan, lyöpii pitkälheen lumheen ja oottaa revontulia, ette löytää niitten maun.
– Sillon mie hunteeraan, ette mitä koranusta mie oon tekemässä? Minun häätys hommata ittelle oikea työ.

Björni onki montaa kertaa kohannu käsityksen, ette ole mithään merkitystä pyörittää yritystä elläymyksillä ja tyrismilla.

Pakolaisvirta mielessä

Björni laittaa kirjassa haiju- ja tuoksumuistot suuremphaanki yhtheytheen ja puhhuu mailman pakolaisvirrasta. Monet meistä reisaava läpitte elämän heän muistossa aivan toiset ajat ja paikat. Kirja kuttuu lukijaa matkale pohjosseen esimerkiksi resähtillä ´Kasta kupissa uuela tavala´ ( fenkolin ja valkosipulin kanssa). Reseptin takana oon muuan tukholmalainen.

– Soon piian niin, ette meän häätyy lähteä reisun pääle, ette tapahtus kehitystä? Itte mie en vahannu revontulia ko mie asun sielä ylhäällä, mutta nytten mie itken niitten perhään. Ko muuttaa niin alkaa kaipaahmaan hoitoja, joile aiemin antannu mithään arvoa.

– Sittemmin mie olen alkannu kaivata soitten perhään. Aivan kirotun hullua ittessään.

Björni pallaa vuuessa pohjosseen kuuesta kahekshaan kerthaan joko privaatisti taikka sitte työhöön liittyen. Syksyn hirvijahtia hään ei halvaa jättää välhiin.

 

ostknivar-i-skogsmiljo-foto-maltidsvision

Juustoveittiä mettämiljöössä 2003 Milanon Huonekalumessuila, ruottalainen muotoilu. Kuva: Måltidsvision

Tornionlaaksossa aartheita

Pajalan pojan usseitten yrityselämäkontaktien jälkheen hään näkkee, ette pohjosen kylttyyrin perhään oon vetoa.

– Meissä ylhäällä olevissa nähhään mystiikkaa ja meitä kohthaan tunnethaan uteliasuutta. Met itte vain olemma niin kirotun huonot tätä markkinoihmaan. Met emmä käsitä, minkälaisten aartheitten päälä met istumma; tällä aluheella oon loputtoman paljo tehtävissä.

Björn kuttuu itteehään miehluusti Norrlannin lähettilhääksi. Hänen missionna oon ”fangita” syrjäseutu, sisämaan propleemi ja pienimuotonen ruo´an valmistus.

– Met Tornionlaaksossa olemma tuhattaitureita ja siittä met saamma olla ylpeät.

Revontulten maku-kirja julkasthaan lokakuussa ja sitä saapii Adlibrikseltä ja myös kotisivulta http://www.maltidsvision.se/

Meänkielensi Matti Junes

vacker-smarta-foto-janus-langhorn

Kaunis kärsimys näyttää lohen vaellusta ylös Tornionväylää. Kuva: Janus Langhorn

”Kunkas met saattasimma estää kuntia olemasta välinpitämättömiä lakhiin?”

Lennart Rohdinilla oon aikaa jyyhniin 2017 asti selittää kunka minuriteettipolitiikkaa voitais parantaa. Kuva: Susanne Redebo

-Siittä ei ole eppäilyäkhään ette kulttuuri- ja demukratiiministeri Alice Bah Kuhnkela oon pyrkimyksiä vahvistaa minuriteetitten oikeuksia, sannoo Lennart Rohdin siittä ette hään oon saanut tehtäväksi tutkia kunka minuriteettipolitiikkaa saattais vahvistaa. Mutta kysymys oon kunka met saatama estää kuntia olheen välittämättömiä siittä perustuesta johonka kaikila minuriteetilä oon oikeus.

Septemperin alussa hallitus esitti uutisen, ette nyt tehhään tutkimus siittä, kunka lakia viiestä kansalisista minuriteetistä nouatethaan. Tehtävhään kuuluu kansa pyyntö esittää kunka näitä oikeuksia saattas vahvistaa. Entinen valtiopäivämies Lennart Rohdini oon nimitetty yytreetariksi mm. siksi ko hään oon perilä näistä asioista ja siksi ette hään oon kovasti innostunnut niistä.

-Sain kysymysken jo viimi kevväinä, sannoo Lennart, ko met kohtaama häntä mupiilin kautta Ljusdalissa, jossa hällä oon toinen kotipaikka. Mie olin alussa aika eppäilevä. Mie ymmärsin ette se olis aika hankala keritä tehhä sen valhmiiksi ennen seuraavaa vaalia (2018).

Hään orjaili kansa vähän sitä, ette direktiivit tulisit olheen liian tiukat. Mutta osottautuki ette oliki päinvastoin. Net oon oikeen väljät ja kyse oon siittä, kerkiääkö hään tehhä kaikki osat valhmiiksi ennen jyyniä 2017, joka oon pantu lopetuspäivämääräksi.

-Saan tehhä minkä voin, tämä oon kuitenki tärkeä kysymys.

Suuriin osa kunnista ei hoija asioita

Työ alkaa sillä, ette Lennart kohtaa ministerin ja ette het neuvottelevat keskenhään siittä, mitä asioita sopis priuriteerata. Tehtävhään kuuluu mm. ette viitata minuriteettipolitiikan heikkoukshiin ja vahvoihiin puohliin, ehottaa kunka määräyksiä soppii seurata, kunka valtion perhäänpion sopis järjestää ja tutkia mitä saattas tehhä ylheisesti samhällin minuriteettitietämyksen parantamiseksi.

Yytreetninki oon tulos siittä, ette oon kritiseerattu, kunka minuriteettlakia seurathaan. Ennenko tullee päätös uusista hallintokunnista hallitus halvaa tutkia puutheita. Tutkimuksissa oon tullut framile esimerkiksi ette maan 290:stä kunnista ei ees puolet pyri täyttämhään laissa säätettyä perustukea minuriteetile (oikeus informasjuunista ja osanottamisesta).

-Planeeraus- ja rakenuslaista kunnan virkamiehet ei saata koskhaan sanoa ette het ei ole tietosia muutoksista lainsäätänössä. Mutta sen het tekevät ko oon kysymys minuriteetitten oikeuksista.

Mitäs sie toivot tästä yytreetninkistä?

– Prupleemiä oon erityisesti kahesta asiasta. Toinen oon koulu ja äitinkielenopetus, opettajat, opetusvälihneet ja tämmöset, mutta sitä tutkii nyt koulutusdeparttementti. Toinen asia, joka kuuluu minun oshaan, oon perustuki.

Niissä 75:ssä kunnassa, jokka kuuluvat hallintoalueesheen, jossa oon joku näistä kolmesta kielistä meänkieli, suomi ja saame, minuriteettipolitiikka toimii siksiki hyvin, Lennart painottaa. Mutta muista kunnista vain piolinen oon ollenkhaan välittänny koko asiasta vaikka oon kulunut jo seittemän vuotta siittä ko laki synty.

Perustuki oon se suuri haaste

-Kunkas sais kaikki kunnat ymmärthään ette laki koskee heitäki? Tässä tarvithaan paljon neuvottelua ja tukea siittä minkälaisia keinoja saattas käyttää.

-Jos tullee uusia lakia suunittelu- ja rakenusalalta niin kukhaan ei sano ette ”ei meilä ollu aavistustakhaan niistä”. Mutta näin sanothaan minuriteettilaista.

Kauhistuttava oon kansa koko samhällin iso tietämättömyys minuriteetistä. Samala sielä löytyy uteliaisuutta ja intressiä ko ihmiset vain saava vähänkhään tietoja, sannoo Rohdin.

-Tietämättömyyttä ei ole vähhinthään hallituksen kansliissä. Koulu oon pannu niin tehokhaan märän filtin meän minuriteettien histuurian yli ette ihmiset ei ollenkhaan tunne sitä.

Metavisi aikoo tulevaisuuessaki välittää tietoja yytreetninkityön tiimoilta.

Meänkielensi Erling Wande

kultur-och-demokratiminister-alice-bah-kuhnke-vid-vasikkavuoma-sommaren-2016-foto-maja-mella

Kultuuri- ja demukratiiministeri Alice Bah Kuhnke Vasikkavuomassa kesälä 2016. Kuva: Maja Mella

Maj-Sirin aita oon kunnianosotus niile jokka oon taistelheet

Maj-Siri Österling jakkaa hänen aijan Anttiksen ja Eteläfranskan välilä. Toornionlaakso oon hällä aina matkassa innottajanna. Kuva: Privaatti

Jos sie olet siumennen Korpilompolossa päin niin sulla kannattee pyssäintyä vähän aikaa torila. Sielä oon nyt yhelä karkealla sirkkelinmuotossa 90 färikästä aijantolppaa.

 –Se oon minun kunnianosotus puntile, lohenkalastajille, poronhoitajille ja kruununtorparille, sannoo taiteilija Maj-Siri Österling. Ihmisille jokka oon sahneet taistela toihmeentulosta.

Maj-Siri oon kasunut ylös Muonionalustassa Muonion väylän varrela Pajalan kunnassa. Monena vuona hään oon jakanut hänen kesänvieton Antissa olevan kesätuvan ja Eteläfranskan viinimaassa Languedocissa asumisen välilä. Näyttelyjä oon ollut monta, Maj-Siri tekkee enniiten öljy- ja akryylimaalauksia, hään luopii instalasjuunia ja antaa ulos poeettiisia teoksia yhtheistyössä monen eri maitten kirjailijoitten kansa. Aika ussein hänen lapsuuen paikat lyövät läpi hänen teoksissa.

-Suuriin osa minun taitelijaluontoa oon kotosin Toornionlaaksosta ja veen liikkumisesta, hään selittää.

Ko hään kasusi ylös 1940- ja 1950-taalila Maj-Siri seurasi oman isän ja muitten kalastajitten työtä lohipatorustinkitten kansa väylälä. Paot tehthiin vankoista uluista siinä tarkotuksessa ette estää lohet pääsemästä ylöspäin vesistöä. Virtaava vesi, sinertävyys ja veenliikkumisen pauhu oon innottanheet Maj-Siriä hänen taiteilisuuessa, jossa monen meeterin pittuiset ulut ja kalat ussein toistuvat. Vuesta 2005 asti kolmen vuen aikana hällä oli koko maassa tunnettu instalasjuuni Siljanin rannala Rättvikissä, jossa 800:sta sinisestä, punasesta ja keltasesta ulusta tuli 600 meeteriä pitkä rakenelma.

konstinstallationen-2005-i-rattvik-signerade-maj-siri-foto-lennart-edvardsson-rattviks-bildarkiv

Rättvikissä, Siljan-järven rannala, oleva instalasjuuni, vuelta 2005, koostu 800:sta färikkäästä ulusta, Maj-Sirin nimimerkilä varustettuna. Kuva: Lennart Edvardsson, Rättvikin kuva-arkkiivi

Halvaa tehhä vanhaasta uutta

Tämän huomioitun instalasjuunin jälkhiin Sollefteån kunta mielelhään otti vasthaan hänen Lohipato-teoksen, joka sijotethiin lähele voimalaitosta. Franskaki oon ottanu ossaa Lohipaosta. Ja nyt, aykystistä asti, oon sitte Korpilompolon vuoro esittää Maj-Sirin teosta, jolle hään oon antanut nimen Aita.

– Monessa minun instalasjuunista toornionlaaksolainen lohipato oon ollu minun alkuosa. Mutta tällä kertaa mie kansa aattelen poroaitaa, heinärakenuksia ja rehtoja. Instalasjuunia jokka oon peräsin arkipäivän tarpheista.

-Mie tykkään semmosesta hommasta jossa saapii muuttaa kampheita uuenaikhaiseksi ja uusiksi ja jokka sitte viittaavat etheenpäin, halvan käyttää vanhaata ja tehhä jotaki uutta siittä, antamalla voimaa ja toihveita.

Aukajaisissa 28. aykystiä Maj-Siri selitti ette instalasjuuni oon yksi keino muistaa yhtheistä histuuriaa, mutta kansa ette kattoa etheenpäin.

– Ulut seisova nykyhään ussein niinku liikkumattomina laonseiniä vasten ja toimiva niinku merkkinä vanhoista aijoista ja ankarasta elämästä.

Taiteilija oon antanu terottaa ja tervata nämät vauhraat ulut Korpilompolossa ennenko hään maalasi net saamelaisten färilä, punasella, sinisellä ja keltasella. Nuin kymmenen henkeä oon sitte rautakangela tehneet 90 reikää maahaan.

– Meininki oon ette net tuleva olheen Vyöfestivaalin osana 1. desemperiä ja silloin ulut luultavasti tulevat olheen puoleksi lumen alla. Jännittävä nähhä.

Korpilompolon kylttyyriföreeninki oon tämän Aita-instalasjuunin järjestäjä. Maj-Siri toivoo ette se saisi olla ylhäälä vähinthään kolme vuotta.

Meänkielensi Erling Wande

fargglada-installationen-storarna-3-foto-privat

fargglada-installationen-storarna-2-foto-privat

Färikäs Aita-instalasjuuni näyttää jotaki vanhaata uuessa asussa, selittää taiteilija Maj-Siri Österling. Kuva: Privaatti

Love from Lapland halvaa levitä mailmale

Emma Ebermark ja Camilla Mustikka löysit toisensa yhessä mässassa 2012. Nyt het oon parhaat työkaverit. Valokuva: Mikael Martinsson.

Nilivaaran kylän suljettu kyläkauppa oon muuttunu joksiki mikä saattaa tulla mailmankattava liike. Emma Ebermark, 28, oon siirtyny sinne hänen Kläppi liikheen ja veppikaupan Love from Laplandin kansa.

Ko kaksi tyärtä, jolla oon samat meininkit, koukkaava toissiinsa niin isoja asioita saattaa tapahtua. Justhiins tämä tapahtu yhessä mässassa Luulajassa 2012 ko tehastisaineri Emma Ebermark kohtasi korutisainerin Camilla Mustikan Kirunasta.

-Met hoksasimma ette meilä olit samat meininkit, sannoo Emma. Met emmä tyy siihen ette pittää hoppyliikheitä, met halvama rakentaa voimakhaat liikheet mikkä tuleva tunnetuiksi Ruottissa ja mailmala.

Pari päätti järjestää tehokhaaman työn heän liikheitten kansa, Kläppi ja Camilla Mustikka, yhtheistyölä veppinimelä Love from Lapland. Tyttäret täyentävä toisia: Emma oon koulutettu tehastisaineri Sundsvallin Mittynivärsiteetistä ja Camilla oon kultaseppä joka rakastaa karua luontoa pohjosessa.

Seisoo jalat mullassa

Vasta-aukastu veppikauppa oon jonkulainen napa monele pohjoselle liikheele yhtheisessä konseptissä.

Kotisivula konsepti selitethään näin: ”Love from Lapland seisoo jalat mullassa, keskelä arktista luontoa. Met olema valihnee tuotheita mikkä kertova paikan histuuriasta ja alkuperästä tuntheela mikä seuraa ko käyttää luonolisia materiaalia ja raakaaihneita”.

Kaupassa oon muun muassa vaatheita, koruja, inreetninkiä, väskyjä, kenkiä ja kirjoja. Syksyn aikana lissää liikheitä tullee sivhuin, muun muassa Åsa Waara joka siottaa hänen taitetta eri sisustustuotheissiin. Keron nahkatavaroita löytyy jo sivulta.

-Se hyöyttää kaikkia täälä ylhäälä ko ei katto toisia kilpailioina. Yhtheisen lähtökohan kautta met nostama aluetta ja niitä tavaramerkkiä mitä oon Pohjoisruottissa.

sa-har-lanseras-flera-produkter-fran-klappi-camilla-mustikka-kero-och-krian-hantverk-foto-mikael-martinsson

Näin monet tuotheet lanseerathaan Kläppi, Camilla Mustikka, Kero ja Krian käsityö. Valokuva: Mikael Martinsson

nagra-produkter-fran-love-from-laplands-inredningssortiment-foto-mikael-martinsson

Joitaki tuotheita Love from Laplandin sisustusvarastosta. Valokuva: Mikael Martinsson

Kyläkauppa sai elämää

Emma ja liikheen ekonoomi Margareta oon aykystikuusta asti vanhaassa kyläkaupassa mikä oon pantu alas Nilivaarassa viis pelikuormaa Jällivaarasta. Kumppani Camilla jatkaa hänen puoin/pajan kansa Kirunassa mikä syksyn aikana muuttaa muoton ja nimen Love from Laplandhiin.

Emma oon ihmeissä siittä ette hään taas oon hänen kotikylässä Nilivaarassa koska hään ennen ei saattanu hunteeratakhaan asua Luulajan ylempännä. Mutta Emma ja sampu päätit kuus vuotta aikaa ette antaa kyläle missä oon 200 asukasta maholisuuen ko het sait ostaa yhen sukulaisen talon.

– Met olema ainua lapsipere täälä. Toivottavasti met saatama laittaa uusia työmaholisuuksia jos veppikauppa kasuaa, sillon piiain muutki tohtiva siirtyä tänne.

Ensi vuonna tullee ulkomaanlanseeraus Love from Laplandilta englantilaisela tekstilä vepilä.

-Se oon mailma sielä ulkona mihinkä met pyrimä.

Fuutnuutti: Valokuvaja Mikael Martinsson oon kolmas jalka aktsiepuulaakissa, hään ottaa kaikki kuvat veppikauphaan.

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund

 

emma-ebermark-har-flyttat-tillbaka-till-sin-hemby-nilivaara-foto-mikael-nilsson

Emma Ebermark oon siirtyny takasi kotikylhään Nilivaahraan. Sielä hään istuu vanhaassa kyläkaupassa missä hällä oon liike. Kuva: Mikael Nilsson

Uniikkia Haaparanta-kuvia Instagrammissa

Daniel Fälldin, Haaparannan kaupunkin tie´ottaja´. Kuva: Haaparannan kaupunki.

-Mie toivon, ette nuoret saattava olla ylpeitä heän kaupunkista ja alkava kiinostua heän alkuperästä, sannoo Daniel Fälldin, 40vuotias Haaparannan kaupunkin tie´ottaja. Hään oon laittannu Instagramhiin histuurialisesti mielenkiintosia kuvia.

Fälldinin alottama instagrammitili ”Haparanda i bakspegeln” (Haaparanta perruutuspeilissä) käynnisty keskelä syänkesän lämpöä. Siihen oon laitettu joka arkipäivä vähinthään yks tekstitetty kuva Haaparannan kaupunkinarkistosta ja selostettu sitä lyhyellä ja persuunalisella tavala.

-Mie tehen aina selvitystä jokhaisen kuvan kohala, Daniel sannoo. Meininki oon saaha aikhaan vuorovaikutusta, missä kuvan kattojat auttava heän omila tie´oila ja kommentaareila.

Instagrammista saattaa nähhä, miltäs se näytti ko huomiota herättänyttä kirkkoa pystytethiin 1960-luvun lopula. Sielä oon kans kuvia ihmisistä jännittävissä tilantheissa ja katukuvia ajalta ko Domus ja Posti olit kaupunkissa tärkheitä käyntikohtheita.

Danielilla oova hänen juuret Åtvidabergillä lähelä Linköpinkiä, mutta hään muutti Haaparanthaan viis vuotta aikaa työn perässä. Ko hään sai käshiin ulkosen kovalevyn, jossa oli lukusia skannattuja histuuriallisia kuvia Haaparannalta, hään alko hunteerata, kunka hään vois saaha net kaikkitten näkösälle.

-Mie havattin, ette osa kunnista, muitten muassa Örebro, olit jo alottanheet Instagramhiin heän kuvatilin. Ei siinä ollu mithään ko ette laittaa kuva päivässä lyhyyellä selostuksella ilman sen kummempaa planeerausta.

1967. Nya kyrkan byggs. Foto Haparanda stadsarkiv

Haaparannan kirkko rakennethiin 1967. Arkkitekti kuttu pykinkiä nimelä ”Puhas huone”. Kuva: Haaparannan kaupunkinarkisto.

Haluthaan vuorovaikutusta

Daniel sannoo, ette hään halvaa saaha juuri elävää vastakaikua ja saaha käynthiin vuorovaikutuksen haaparantalaisitten ja heitten välile, jokka jotenkikhaan liittyvä kuvitten paikhoin, henkilhöin taikka tavahroin.

-Mie toivon, ette tämä tästa laajentuu ja jo nyttenhään tämä lissäytyy uuvela kuvala joka päivä. Meilä oon nytten jo kasassa läheemäs 300 kuvvaa.

Kunkas montaa kuvvaa sie aattelet siirtävästi?

-Sitä ei saata suoralta käeltä sanoa, mutta kyse oon kuiten useeammasta tuhaanesta. Se oon kiini Mia Greenin kuvista vuuesta 1915 aina 1960-luvule asti. Usseimat niistä oova 1940- ja 1950-luvuilta – ihana kuvakokoelma!

Muutampia kuvia oon 1800-luvultaki, esimerkiksi arkisia kuvia Tornion tullitalosta, ”neulansilmästä”.

1950 Köpmangatan och Stadshotellet Foto Haparanda stadsarkiv

Köpmangatanilta1950. Taustalla Kaupunkinhotelli. Kuva: Haaparannan kaupunkinarkisto.

Kunkas sie valittet kuvat niin ette niistä tullee mielenkiintoset?

-Mie tehen sen aivan näppituntumalla. Ko mie itte pääsen sisäle johhoonki niin mie valitten sen. Mie oon mahottoman kiinnostunnu histuuriasta ja mulle oon soma hunteerata, miltäs se tuntu ellää vississä miljöössä kauan sitte.

Barnens dag 1948. Foto Haparanda stadsarkiv

Lasten päivät 1948. Kuva: Haaparannan kaupunkinarkisto.

Meänkielensi Matti Junes

 

”Mie toivon ette muutki järjestävä meänkielileiriä muuala maassa”.

Daniel Särkijärvi. Kuva: Markku Heinonen

Kieli- ja kylttyyrileiri saattaa antaa kläpile vauhtia ette puhua meänkieltä. Seittenkaarela oon tänä kesänä järjestetty kolmas leiri missä oli erittäin monta: 80 kappaletta.

-Mie toivon ette muutki ottava meän konseptin ja järjestävä leiriä muuala maassa, sannoo prujektinjohtaja Daniel Särkijärvi.

Itea oon oikeasthaan aika helppo: kokoa kokhoon kläppiä monelta kantilta ja anna niitten harjottaa kieltä missä niilä oon juuret. Leiri Seittenkaarela oon sekotus monesta eri kielestä: meänkieli, suomi, ruotti ja kväänin kieli (Norjan vastaava meänkieli).

Se oon kysymys siittä ette oppia puhuhmaan ja ymmärtämhään mutta kohta vielä enämpi ette pohjata omhaan itentiteethiin, selvittää prujektinjohtaja Daniel Särkijärvi föreninkistä Meän Kylttyyrikehto – Vår Kulturvagga.

Jälkhiin ko leiri nyt oon järjestetty kolmasen vuen Seittenkaarela Haaparannan ulkopuolela, olema tulhee sille rajale kunka monta met saatama ottaa vasthaan nykysellä henkilökunnala, selittää Daniel. Siksi hään toivoo ette itea leviää yli maan.

-Mie toivon ette muut näkevä kunka hyvin tämä toimii ja ottava mallia tästä ja järjestävä lissää leiriä, piiain koko Ruottissa. Met autama mielelänsä meän tiola.

Ei se tartte välttämättä olla niin pitkä leiri niinku Seittenkaarela (viis päivää), pitkä viikonloppu saattaa riittää.

Barn och ungdomar är ute på äventyr i skogen tillsammans med Daniel Särkijärvi Foto Reijo Kemi

Barn och ungdomar är ute på äventyr i skogen tillsammans med Daniel Särkijärvi 2 Foto Reijo Kemi

Kläppiä ja nuoria seikkailulla mettässä Daniel Särkijärven kansa. Kuva: Reijo Kemi

Aikatauluja ja luentoja antava stryktyyrin.

Konsepti alko pienessä määrässä pohjolassa mutta oon kehittynny arvosteluista mitä oon tehty. Stryktyyri mitä päivät pitävä sisältää oon esimerkiksi lujenettu aikatauluila touhuile.

Leirilä oon luonolisesti paljon vappaa leikkiä, mutta myös ohjelmapistheitä missä oon teatteria ja luentoja täysile. Kielen, esittelijät ja leikinjohtajat tuova sisäle hiipimällä koko leirinaikana. Halu oppia ymmärtämhään toisia oon itte muuruutti.

Kielileiri oon leviny Pohjoisnorhjaan ja jokku perheet menevä sinne joka vuosi.

-Tämä oon johtanu siihen ette lapset halvava oppia kieltä koulussa, net oon tulhee mutiveeratut meän tykönä missä net oon kuuhlee heän perinekielen.

Jokku lapset ossaava puhua meänkieltä villin hyvin ko net tuleva leirile ja toiset ymmärtävä vain jonku sanan.

-Se näkkyy selvästi kunka kieli eistyy niilä jokka oon myötä vuosi vuelta. Mie uskon ette yksi syy menestykseen oon ette monta polvea tullee yhtheen ja oppii tuntemhaan toisia.

Daniel selittää tyttärestä joka oon selvittänny ette hään tietysti oon myötä seuraavassa leirissä 2017 ja hänen päämäärä oon ette puhua enämpi meänkieltä sillon. Hään luki meänkieltä koulussa ja oli nyt saanu syyn ette oppia lissää.

-Leiri tullee jonkulainen mutivsjuuni, kieli liittyy johonki mikä oon hauska.

Kielileiri rahotethaan avustuksella muun muassa maakäräjiltä ja kunnista. Rahhaa löytyy hakea muilekki joila oon halu kupieerata itean, sannoo Daniel.

Daniels enmansshower inför lägrets deltagare är populära. Foto Reijo KemiDanielin yhenhengennäyttelyt leiriläisile oon popylääriä. Kuva: Reijo Kemi

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund