”Saunapaletista tuli ukkojen kesäsiirtola”

Viis tornionlaaksolaista miestä tansii balettia SVT:n tokymenttiohjeelmassa Saunapaletti. Kuva: SVT/Massa Media AB

Keskustelu riistäytyy monesti kriitikoitten ylistämässä SVT:n tokymenttisarjassa Saunabaletti.

– Met praataamma kovin harvon siittä, mistä kuvaustiimi halvais, mutta het vaikuttava kuiteski tytyväisiltä, sannoo mestaripelimanni Daniel Wikslund.

Daniel oon nytten Meksikossa ja tekkee sielä mysiikkivideota, mutta seuraa kuiteski sieltäkäsin SVT:n Saunapaletti-lähetystä, missä hään oon myötä neljän muun tornionlaaksolaisen miehen kanssa. Ko met praataamma sarjasta, hään oon nähny siittä vasta sarjan kolme ensiimäistä ossaa ja tykkää näkemästhään.

Saunapaletissa oon aatuksenna laittaa myyttinen käsitys tornionlaaksolaisesta miehestä koetuksele. Loppupeleissä johtava kaikki keskustelut saunassa ja koreugrafi Justine Kirkin tanssiharjotukset saunapalethiin. Nämät viisi miestä oova tunnetuita Tornionlaaksossa: Daniel Wikslund, Fredrik Hangasjärvi, Bengt Aili, Henry Huuva ja Bengt Niska. Usseimmat tunsit toisensa jo eeltäkäsin.

Danielin vaikutelma ensimäisistä osista oon, ette kuvat Tornionlaaksosta oova kauhniita ja taitheelisia samala ko tiimi oon saannu fangittua myös kotosan tunnelman. Hään tykkää siittä ko toiminta pyörii saunan ympärillä, mihiin melkein kaikila rajan ihmisilä oon henkilökohtanen suhe.

Daniel Wikslund. Foto Maria Söderberg.

Ruottin pohjosin mestaripelimanni Daniel Wikslund oon tytyväinen tähhään asti näkehmiinsä Saunabaletin ossiin. Kuva: Maria Söderberg

Ei tarvitte hunteerata

Viien osan kuvvaus viimi kesänä vei aikaa viikon verran.

-Se oli intensiivistä hommaa, mutta kolmen päivän jälkhiin se tuntu jo elämäntavalta. Siittä tuli yhenlainen ukkojen kesäsiirtola. Kuvaustiimi kerto meile, mitä meän häätys tehhä, jotenka ei siinä paljoa tarvinnu itte hunteerata.

Välhiin ukot sait jonku johtosanan niinkö sanan ”miehisyys”, minkä pohjalta sitten saunapraati alko nousta framile.

Kameeramiehet pyörit heän jaloissa tuntikaupala joka päivä.

Olikos se vaivaloista?

– Mitä vanheemaksi sitä oon tullu sitä immuunimaksi sitä oon tullu ommaa itteä kohthaan eikä sitä ennää niin välitä. Met käsitimmä, ette meilä ei ollu ennää tarvetta kätkeä itteä ko ennemiin tai myöhemiin meän puutheet tuleva kumminki framile.

Ei ossaa puhua meänkieltä

Daniel oon 70-lukulainen ja ainoa roikasta, joka ei ossaa puhua meänkieltä.

– Mie olin vähän outo lintu siinä roikassa, mutta mie tiän, ette mie eustin suurta roikkaa ihmisiä, jokka eivät ossaa meänkieltä. Mie ymmärän kieltä paljo, mutta mie en puhu sitä, vaikka mie tykkään meänkielestä ja piän sitä osana minun kylttyyria.

Daniel ossaa tehhä itten ymmärrettäväksi seittemälä kielelä ko hään oon reissannu ja asunnu niin monissa maissa. Hään oon oleskellu paljo Latinalaisessa Amerikassa, mistä oon tullukki hälle ko toinen koti.

– Tutuitten kanssa mie freistaan praatia suomea ja olen käynny siittä kyrssejaki.

Hällä oon käsitys, ette äärimäisen harvat nuoret puhuva ennää tänä päivänä rajala meänkieltä, joka näyttääki olevan kuolemassa pois. Mysiikkikolleeka Fredrik Hangasjärveä hään kuttuuki ”viimeseksi mohikaaniksi” ja pittää häntä esikuanna.

– Mie een tunne kethään häntä nuorempaa, joka puhhuis meänkieltä – hään oon syntynny 1973.

Alaviite: Saunapalettia voipii kattoa jälestäpäinki SVTPlay-osotheesta. 

Meänkielensi Matti Junes

 

 

 

 

 

Kasvihuone-Gunnarin lapsenlapsi – kuulu ruuansuunittelia Tukholmassa

Sara Wicklin oon Gunnar Hietalan – Hietalan kauppapuutarhan perustajan – lapsenlapsi. (Kuva: Privaatti)

Sara Wicklin istu kläppinä Korvassa Hietalan Kauppapuutarhassa ja katto murfaari Gunnarin työtä kurkutten parissa. Tänhään ko hään oon itte Tukholmassa kuulu ruuansuunittelia, hään saattaa kiitttää murfaaria niin tämän ekolookisesta aattelusta ko hänen omasta uravalinnasthaanki.

– Soon vissi, ette murfaari oon vaikuttannu minhuun, sannoo Sara (39 vuotta), joka kläppinä kävi äitin ja isän (joka tuli Sri Lankasta) kanssa joka kesä Korvassa. Sielä ylhäälä ollu mithään jännittävämpää ko väylä ja kasvihuone.

Sara muistaa varsinki net keltaset verekset mantelipotut.

Hään kirjottaaki kotisivulhaan: ”Minun murfaari oli palkittu puutarhamestari ja ekolookisen viljelyn toelinen piuneeri. Tämmösistä lähtökohista ole ihmekhään, ette minusta oon tullu melkosen kranttu ruokavarotten laathuun nähen. Minun vahviimat muistot oova siittä ko morfaari tarjosi pikkusia mantelipottuja löökikastikheela (löökiä silputtunna voisulassa) rivattomasta kahvikupista ja ohrajauhoista paakattua sitkeätä rieskaa hänen itte kraavaaman lohen kanssa.”

Sara odlar egna gurkor. Foto Privat

Sara viljelee huohneela kurkkuja Tukholman asunnossa aivan samon ko morfaari Gunnarki teki. (Kuva: Privaatti)

 

Tuppipotut Saran tavala

-Kupissa kastaminen oon minun vahviin ruokamuisto. Mie oonki ottannu sen käythöön visseissä fiinimmissä yhtheyksissä, ko mie oon tarjonnu näitä tuppipottuja löökin ja voikasthikkeen kansa.

Saran äiti oon nimelthään Inger ja hällä oon usseita sisaruksia, minkä tähen Saralla oon puolesta koko joukko serkkuja äitin puolelta. Tilanomistajat Hans ja Ulrik Hietala, jokka pitävä pohjosessa kauppapuutarhaa, oova pari heistä.

Sara tiesi jo varhain, mitä hään halus tehhä ja hään saiki hopusta työtä Kajsa Wargin tykönä Tukholman Söderissä. Hänen intohimo johti siihheen, ette hään alko itte suunitttelehmaan ruokalistoja, aukasi ravintolan Pariisissa, työskenteli Lontoossa ja nytten assuu Tukholmassa, missä hään johtaa Sara Wicklin, Urban Chef firmaa. Menheennä jouluna hään sai tehtäväksi pystyttää vegaanin (kasviruokavalio) joulupöyän Dagens Nyheterin räkinkhiin.

Tehny keittokirjoja ja reklaamia

Tämä ”kokki”, jonka juuret oova Korvassa, työskentellee ruokatuotheitten ja luovien aatusten sekä inspiraation kanssa.

– Mie tehen työtä lehile – mm. Hälsa och Baka – mainosten ja keittokirjotten parissa, samon tuotekehittelyn ja ateriapalveluitten alala.

-Murfaari Gunnarin aattelu passaa oiken hyvin tähhään päihvään ko tänhään häätyy viljellä pienimuotosesti niilä resyrsseila ko oon. Mie pruukaan kertoa paljo hänestä ko mie piän kyrssia taikka praataan raaka-aihneista.

Sara tekkee paljo työtä kasvisruokien parissa. Niitten pittää hälle olla puhasta ja ekolookista ja pruteiinit häätyy tulla kasviksista.

– Mie en kuttukhaan itteä kokiksi ko aterioitten suunitteliaksi. Kaikki, mikä liittyy ruuoanlaithoon kiehtoo minua, ei ainoastaan se, ette se maistuu hyälta ko sen häätyy olla hyvvää sielulekki.

Anisbröd från norr. Foto Privat

Anisleipä oon yksi niistä tuotheista, jonka hään oon nostannu framile lapsuuesthaan. (Kuva: Privaatti)

Oos sulla aatusta liittää yhtheen Hietalan kauppapuutarhan toiminta sinun ammattin kanssa?

– Ehottomasti, mutta juuri nytten etäsyys oon sen estheennä.

Sara ei ole ollu ylhäälä Korvassa sitten vuuen 1995, osittain pitkäaikasen ulkomaila asumisen vuoksi ja osin siksi, ette hällä oon tätänykyä vielä kouluikäsiä kläppiä perhään kattotavanna.

Meänkielensi Matti Junes

 

 

 

”Meänkielen kautta oon helpompi päästä vanhusten kansa puhheile”

Osa Mataringin Länsmansgårdenin henkilökuntaa. Vasemalta seishaaltansa Kati Vedestig, Mumena Alisada, Ani Mäki ja Anne Pasma. Istumassa: Berit Lindberg, Inger Lejon ja Maj-Britt Funck.

Se oon tärkeätä saattaa meänkieltä ko oon töissä vanhustenhoiossa Toornionlaaksossa.

-Ei kukhaan meän asukhaista ole täysin ruottinkielinen, sannoo alihoitaja Inger Lejon Mataringin Länsmansgårdenilla.

Met kohtaama kahvirastila vanhusten asuntolassa, joka oon vain kivenheiton päässä kunnantalosta. Nykyhään 15 henkeä assuu sielä ja kuus alihoitajaa oon kokkointunheet kaffipöyän ympäri. Kaikki vaihettavat helposti, aivan aattelematta, kieltä ruottin ja meänkielen välilä.

-Ko saattaa meänkieltä oon se etu ette pääset paljon lähemäksi näitä vanhuksia ko jos vain saattaa ruottia, Berit Lindberg sannoo.

Puhua vanhusten kansa heän omala tunnekielelä oon tärkeä, net korostavat. Samala het huomaava ette suomen kielen ja meänkielen ero oon aika suuri. Se paljastuu ei vähinthään silloin ko sukulaisia Suomen puolelta tullee käyhmään heän tykönä.

Länsmansgårdenilla kaikki jokka kuuluvat vaikinaisen persunaalin vanheemphaan joukhoon saattavat meänkieltä, nuoreman sukupolven kielitaito oon vähän heikompi.

-Net ei saata ollenkhaan eli vain vähän, Ani Mäki sannoo. Joskus net sanova ette net ei halva mennä näitten tykö ko het itte ei saata heän kieltä. Se tapahtuu eritysiesti silloin ko oon kysymys ihmisistä jolla oon hankalimpia tarpheita. Oon kansa semmonen riski ko ette jokku niistä jokka asuva täälä saattava tulla aggressiiviseksi jos henkilökunta ei saata kieltä

Puhuminen hankala

Nykyhään ei ole olemassa vaatimusta ette henkilö joka saapii työpaikan Mataringin vanhustenhoissa häätyy saattaa meänkieltä eli suomea. Sitä vastoin oon olemassa vaatimus ette suomenkieliset häätyvät osata ruottia.

Berit Lindberg kasusi ylös Kuivankhaassa, pienenä hään ei koskhaan puhunu meänkieltä ja siirty varhain rajan läheltä ennenko hään siirty takasi 35-vuotihaana.

-Vasta täyenä mie aloin puhuhmaan meänkieltä vaikka mie olen aina ymmärtäny sitä.

Alussa hään tykkäsi ette puhua oli paha.

-Aivan alussa mie käytin sitä vain yhessä täälä asuvitten kansa, en halunu ette henkilökunta olis kuulu minua.

Berit uskoo ette meänkieli vähän kertaa menettää tillaa Toornionlaakson vanhusten asuntoloissa ko nuoremat sukupolvet tykkäävät paremin ruottista.

Ani Mäki ei ole yhtä varma.

-Suomesta hään siirty paljon vaimoja Toornionlaakshoon, ja tyttäriäki toiselta puolen väylää. Ja nehhään puhuva meänkieltä, Ani sannoo.Hään oon itte esimerkki tästä. Ani oli nuin 30 vuotta ko hään vuona 1989 tuli Ruothiin rakkauen takia.

Anin mielestä juuri nämät Suomesta siirtynheet pitävät meänkieltä elävännä.

Ani och meänkielen sanakirja

Länsmansgårdenilla oon yksi meänkielen sanakirja, jota alihoitaja Ani Mäki näyttää meile.

Jääpii ulkopuolele

Berit Lindberg kertoo ette oon olemassa riski ette net asujat jokka ei saata meänkieltä jäävät yhessäolon ulkopuolele.

Tästä oon esimerkkiä muualta Toornionlaaksosta, jossa jokku oon valihneet asumisen Ylikaikhnuula siinä pelossa ette het ei pystyisi kommunikoihmaan.

Samala alihoitajat huomaottavat ette henkilökunta koko aijan hyvin helpola siirtyy kielestä toisheen. Se oon etu kaikile, niin ruottin- ko suomenkielisille.

-Ulkopuoliset ihmiset innostuvat siittä kunka met puhuma, Inger Lejon sannoo. Jos emmä löyä suomalaista sannaa niin met otama asian ruottiksi ja jatkama vain puhumista.

Maj-Britt Funck oppi meänkielen ko hään oli 19 vuotta vanhaa ja alko töihiin vanhustenhoijossa. Itte hään ei tykkää ette hään saatta meänkieltä niin hyvin, mutta se toimii.

-Mutta se oon näinki, Maj-Britt sannoo. Sie häyt saattaa kieltä ko sie olet töissä täälä, muuten sie et saata komunikoija asuvitten kansa.

Uusruottalaiset hoitotöissä

Länsamnsgårdenilla oon yksi vaimo Sudanista töissä ja tämä oon opetellut meänkielisiä sanoja. Sanoja ko hänen, maito, ruoka ja kahvi hään käyttä päivittäin.

-Hyvin tehty, Kati Vedestig sannoo. Uusruottalisila ei tietenkhään ole yhtä helppo olla töissä täälä meilä ko Eteläruottissa.

-Mutta aattele ko meän uusruottalaiset 30 vuen päästä joutuvat vanhustenhoithoon ja menettävät ruottin. Heilä oon vain se heän vanhaa kieli jäljelä, vaikka arabian kieli. Silloin vasta net hankaluukset alkava, Kati hunteeraa.

Alaviite: Tämän artikkelin alihoitajat tulevat hiljemin uuessa artikkelissa, jossa het saavat selittää heän käsityksistä meänkielestä. Onkos se kieli joka tullee säilymhään?

Meänkielensi Erling Wande

Menestyksiä Jordile – Tornionlaakso oon kuuma koko Ruottissa

Pajalassa ei ole koskhaan ollu niin rikas mysikkielämä niinku nyt. Paikan menestysten takana mysikkimaassa oon opettaja Bengt Granberg, sannoo Jordin laulaja Jan Johansson joka nyt halvaa ottaa yli Suomen.

-Eninosala jokka asuva Pajalassa oon ollu Bengt Granberg mysikkiopettajanna peruskoulussa. Hään pani yhtheen komppiryhmiä, otti sulistiä, ja yhen aikaa hään sai kokhoon parhaimpia komppiryhmiä koko maassa. Nuoret sait seenikokemusta hänen kans.

Jord ja Raj Raj Band saava kiittää Bengtiä kehityksestä, sannoo Jan. Jord oon ollu myötä vuesta 2001 ja Jan oon ollu myötä koko reisun. Pantin merkki oon kansanmysikkiä ja moniäänistä laulua: meänkieli kompattu tornionlaaksolaisila melotiilä.

Tornionlaaksolainen mysikki, kunkas sie sen selvität?

-Ilosia ääniä mollissa. Tekstissä oon rehelisyyttä ja syvvyyttä. Jokku laulut kansanmysikissä mitä met pellaama saattava olla 200 vuotta vanhat ja siihen oon syy ette net oon vielä jäljelä.

Jan selittää ette mennee paremin ja paremin Jordila. Itte hään oon päättäny ette täyelisesti keskittyä mysikhiin ja ei ennää hajottaa hunteerinkia muuhun mikä ottaa voimia. 2015 loppu kresjentula Jordile joka teki fiiratun retken Upplandissa. Monta päivää marraskuussa net kuljit ympäri, ja annot esimerkkiä heän mysikistä ja selitit  kuuntelioile mitä heän tyyli merkittee ja miksi meänkieltä puhuthaan Tornionlaaksossa.

-Olima ittekki yllättynhee ette oli niin paljon tornionlaaksolaisia Upplandissa ja ette oli kohta täynä kaikissa konsäärissä.

Jord

Jordryhmässä oon Jan Johansson, Susanne Rantatalo, Erling Fredriksson ja Johanna Lindgren

Ylpeitä tornionlaaksolaisia

Jan huomaa ette tornionlaaksolaiset tuleva enämpi ja enämpi ylpeitä heän juurista.

-Ennen saatot tulla jälkhiin esityksen ja sanoa hiljain ette het oon Pajalasta, Mataringistä eli Haaparannalta. Nyt net selittävä ylpeästi heän juurista jossaki pienessä kylässä ulkopuolela – ette kyllä näkkyy ero.

Tornionlaakso oon kuuma ilman eppäilemättä. Jan näkkee uteliaisuuen seuule, kylttyyrile ja kielele. Rajaseutu näkkyy teeveessä, raatiossa, teatterissa…Itte hään uneksii ette Jord jonaki päivänä oon isoila seenilä ja täyttää kylttyyritalot mysikillä. Piiain pääsee Svensktophiin?

-Uskon ette ei ole ko aikakysymys ennen ko The Magnettes Pajalasta pääsee Svensktophiin.

Kunkas monta reisupäivää teilä oon vuessa?

-170 oli kuintenki 2015. Oon niin ko ei ole niin isoa pypliikkiä Tornionlaaksossa. Halvama mielelänsä pelata täälä ylhäälä mutta ko ei ole riittävästi väkeä, niin häätyy reisata. Oon tullu monta reisua etehlään ja vielä Norhjaan.

Helmikuussa Jan oon myötä konsäärissä Suomeninstityytissä Tukholmassa näytelmälä Tjära människa ja Tornionlaaksolaisen ryhmän WAO: n kans. Mutta ko tämä luethaan WAO oon jo olhee myötä mysikkifästivaalissa Folklandia laivala Talink Silja mikä kulkee Helsinkin ja Tallinin väliä. Nyt WAO halvaa päästä Suohmeen levittämhään heän mysikkiä.

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund

WAO i Umeå

Wilho Akseli Ollikainen (WAO) Uumajassa

 

 

 

 

Dramaattista ko Urpon velomubiili rullasi sisäle Pariishiin

340 pelikuormaa velomubiilissä Juoksengin ja Pariisin välilä. Ja dramaattisinta mitä tapahtu oli ette yksi vaimo istahti pyörän etupellile niin ette karossi halkesi. Miljöötaistelija Urpo Taskinen tekkee tässä lopputiliä hänen epätoelisesta matkasta Franskan miljöökokouksheen.

Urpo Taskinen, 57 vuotta, Juoksengista kotosin, myi oman biilin v.2009. Hään oli päättäny ette tämän jälkhiin hään aina ottaa pyörän. Huolimatta siittä ette hänen työkenttä Luononsuojeluyhistyksen koordinaattorinna oli koko Norrbotteni. Mutta hään halusi kuitenki, miljöötaistelijanna, näyttää ette yksityishenkilölä oli maholista vaikuttaa hiilidioksiidiuloslaskemisen vähenemisheen.

Hään osti Hollannista kolmirathaisen velomubiilin, kuttuthaan kansa pyöräbiiliksi, jossa ajaja istuu ja poljeskellee niinku ”nojatoolissa”, karossissa jossa etupelli oon alhaala.

Urpo Taskinen vid velomobilen

Urpo Taskinen oon myynyt biilin, nyt pittää olla polupyörä ja siinä etupelli.

 

”Mennee kovvaa vauhtia”

– Mie näen trafiikin paljon paremin tässä ko tavalisella pyörälä. Ja se mennee kovvaa vauhtia, saattaa mennää vaikka 80-90-kymmentä kilomeeteriä tiimassa Morajärventörmässä.

Keskimäärävauhti velomubiililä oon muuten nuin 30 km/tiimassa.

Urpo päätti ette hään polkee pyörälä Pariisin klimaattihuippukokouksheen COP 21 viimi nuvämperissä siinä tarkotuksessa ette tämä olis miljööliikheen manifestasjuuni ja saattais samala näyttää ette saattaa tehhä reisun ilman fosiilipolttoaihneita. Matka oli kokohnaansa 340 pelikuormaa ja se kesti nuin kolme viikkoa. 21:nä desämberiä hään tuli pyörälä takasi Juoksenkhiin tämän seikkaulin jälkhiin. Silloin hällä oli osittain ollu kumppaninna Run for your Life-juoksijoita ja hään oli seuranu niitä Pariishiin.

– Se oon paljon helpompaa ko sitä uskos ette tehhä tämmösen reisun. Siinä sitä istuu mukavasti, siinä oon helppo pittää vaarila kunka trafiiki kulkee ja ainuasthaan jalat tekevät työtä.

Urpo laihtu kymmenen kiloa tällä reisula (”mulla oli ihravatta ko mie lähin mutta nyt se oon poiessa”), muuten reisu ei ole jättäny erityisiä jälkiä.

Sie pyöräilit Ylitorniolle, reisasit junala läpi Suomen ja otit färin Stokholhmiin ennen ko sie aloit polkemhaan etehlään päin. Mikäs oli dramaattisinta mitä matkala tapahtu?

– Se kerta ko mie pysähtyin Pariisissa keskelä ylimenopaikkaa.

Etuosa halkesi

Näin Urpo kirjottaa vahinkoilmotuksessa vakkuutusfirmale: ”Oottamassa yhen ylimenopaikan punasen valon lähelä, jossa mie sesion aivan likkumattomanna, yhtäkkiä yksi vaimo tullee ja istahtaa velomubiilin etuosan pääle koko hänen painon kansa. Koska etuosa oon tehty klasifiiberistä tämä väänty sisäle päin. Mie tietenki kiljahtin istalensa ko olin siinä velomubiilissä. Mullahaan ei ollu minkhäänlaista maholisuutta estää häntä tästä ko kaikki taphtu niin yhtäkkiä. Hään jätti velomubiilin naurussa.”

Muuten yksi hammasratas meni rikki Saksassa ja hältä puhkesi kaksi rengasta.

Mitäs sie muuten tykkäsit klimaattikokouksesta?

– Katastrooffi. Aivan liika mitätön tulos. Sielä sitä istuthaan ja päätethään ette pelastethaanko maapallo vain ei. Ja päätethään ette freistathaan pelastaa.

Urpola ei ole mikhään pusitiivinen näkemys näistä nopeista klimaattimuutoksista ja sannoo ette nyt pittää hopusti tehhä jotaki. Reisu ja hänen ajovehe herätit kuitenki paljon huomiota ja hään sai maholisuuen levittää sanomaa ette kaikin saattava jollaki laila tukea liikettä.

Meänkielensi Erling Wande

Urpo Taskinens velomobil i Övertorneå

Urpo Taskisen huomiota herättävä velomubiili painaa nuin 30 kiloa.

Norrbottenissa oon tällä hetkelä kolme kappaletta, jokka kaikki oon Ylitorniossa.

 

 

 

 

 

Kläpitten toivomus tuli kirja Toornionlaakson ruasta

– Se alko ko minun kläpit halusit reseptin ruale minkä mie laiton kotona, sannoo Margit Spolander Kukkolakosken Tyristi ja Konferensi. Nyt hään antaa ulos toisen reseptikirjan paikkakunnalta: Talviruokaa Toornionlaaksossa.

Ensimäinen, Toornionlaakson ruoka Margitin laila, tuli ulos neljä vuotta aikaa ja tuli suuri menestys. Kirja voitti palkinon kilpailussa Tämän vuen ruottalainen ruokakirja Grythyttanissa ja tuli vielä myötä kansainvälisseen kirjalisuuskilpaihluun Parisissa.

Moni Eteläruottissa osti kirjan lahjaksi kissanvahile ja kukanhoitajille. Se herätti paljon muistoja, ihmiset muistava kunka heän murmuuri ja farmuuri laitoit vissiä ruokaa ja halusit kokea sen uuesti.

Menestys anto lissää intoa mutta tällä kerta hään halusi satsata talviruan pääle ja nimitti kirjan justhiins Talviruokaa Toornionlaaksossa.

Margit ja tyttärensä Johannah oon kirjottanhee viitisenkymmentä reseptiä ja ruokasjurnalisti/futukraaffi Manne Stenros oon ottanu tuntheelisia kuvia, erittäin Kukkolasta. Kirja oon kolmela kielelä; ruottiksi, suomeksi ja engelskaksi.

– Justhiins juuret täälä pohjolassa ja muisto siittä mitä syöthiin kläppinä oon saahnee kuata sisälön, esimerkiksi nahkiainen, kastekuppi ja hiilustalla paistettu siika.

Saattaakos sitä sovittaa reseptit muihin paikhoin maasta missä ei ole toornionlaaksolaisia raakaaihneita?

-Saattaa ainaki. Länsirannikolla hään oon saustettua makrilliä ja lohta niin eihään se ole ko vaihettaa kalasorttia ja justeerata. Ei se tule aivan samalaista ko reseptissä mutta pohja oon sama.

Sammaa keinoa Margiti käyttää itte ko se kehittää makuja toornionlaaksolaisesta mullasta kansainvälisseen makhuun.

-Jos mie syön jotaki makeata Mexicossa eli Vietnamissa niin mie alan hunteeraahmaan kunka sen saattaa laittaa toornionlaakson mallila.

Sillälaila synty esimerkiksi mesimarjavinäkretti ja toornionlaaksolainen puolatzatziikki. Monta jännää siikaruokaa oon syntyny ko Margiti oon syöny lättäkallaa ulkomaila. Uuessa kirjassa löytyy paitti ruokaa Johannahn koijunlehtisnapsi ja pipparkakkoja ja safranileipää Kukkolanviissiin.

– Raakaaihneet oon erittäin tärkeät meile täälä Toornionlaaksossa ja met yritämmä pumpata ulos ruokakylttyyrin niin kauas ko maholista ette moni saapii nauttia siittä.

Kirja passaa hyvin hallituksen ajatukseen ”Uusi Ruokamaa Ruotti” missä paikkakunnala tuotettua nostethaan esile tyrismin ja omitten raakaaihneitten jalostamisen kans.

Talviruokaa Toornionlaaksossa julistethiin 11 tesemperiä ja 2000 kappaletta painethiin. Sen saattaa tilata www.kukkolaforsen.se kautta ja se maksaa 340 kr.

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund

 

Manne Stenros, Margit Spolander och Johanna Spolander

Manne Stenros, förläkkari, Margit Spolander, reseptin kehittäjä

ja Johannah Spolander, restaurangin vastuussa oleva Kukkolankoskela.

 

”Oli se hauska ko sai kirota meänkielelä”

-Oli se hauska ko sai oikeen kirota meänkielelä, sannoo Christina Hedström, joka oon saanu dybata meänkielele nuorisothrillerin Vikingshillin osia SVT:le.

Vikingshill oon synkkä nuorisodrama ystävyyestä, roolista ja identtiteetistä ja sitä näytethään nyt toista sesoingia SVT:ssä. Kaikki filmin kappalheet oon nähtävissä SVT Playissä. Sarja selittää Elinistä ja hänen äitistä jokka oon siirtynheet uutheen kaupunkhiin. Huomathaan ette Elin oon prikule samannäkönen ko yksi muu tyär joka manipyleerasi ja ohjasi kaikkia hänen ympärillä.

Kustantaja Reservoir Hill oon ollu suuri menestys kotimaassa Uuessa Seelannissa ja oon saanut usseita palkintoja.

Ko Christina Hedström, joka oon syntysin Liviöjärvestä ja oon ennen ollut Stokholmin Toornionlaaksolaisten puhheenjohtajanna, sai tietää ette filmiprotysenttifirma EuroTroll haki meänkielistä ääniä yhtheen nuorisodraahmaan, niin hään varsin tarttu siihen.

Filmiteami tykkäsi ette hään oli ko tehty Julian ätiksi, joka ilmestyy filmin toisen sesongin kolmanessa osassa. Äitilä ei ole niin monta puhheenvuoroa siinä osassa, mutta hään oon taitava konstissa purkamhaan ommaa turhautumista jostaki asiasta vain muutamalla sanala. Julian äiti oon tässä justhiinsa käymässä lasaretissä ja hänen tyär makkaa sängyssä tajuttomanna.

Pahempi ko mitä hään olis uskonu

-Mie sain kirota reilusti meänkielelä, se tuntu hyvältä, sannoo Christina tästä äänittämisestä, joka tapahtu nuvemberissä. Mutta se ei ollu niin helppoa ko mie aattelin.

Christina sai filmistyydiussa Stokholmissa nähhä filmin samala ko hänen piti sanoa Julian äitin ruottalaiset repliikit meänkielelä. Taimninki oli haaste.

-Mie en ponnistannu oikeen riittävästi siinä osassa ensimäiselä kerrala, niin ette mie jouin tekheen sen uuesti ja käyttämhään ääntä vähän kovemin. Mie lisäsin siiheen joitaki kirosanojaki. Tuntu hyvältä saa päästää kaikki irti.

Christina tykkää filmauksesta. Hään oon matkassa verkkorekisterissä statist.se, jonka kautta puulaakit hakevat statistiä filhmiin ja reklaamihomhiin.

Kiitos siittä häntä oon kansa näkyny ICAn, Coopin ja Becelin TV-reklaamissa ja hään toimi kansa meänkieli-speakerinnä TV-sarjassa Raja/Gränsen, jossa Markus Fagervall ja Tony Björkenvall reisasit ympäri Toornionlaaksoa.

Essiintyy yhessä tunnetun pianistin kansa

Seuraavalla kerrala ko met näemä häntä TV:ssä hään oon joulupöytäviehraana sarjassa Vahvempaa ko vesi, jota näytethään syksylä 2016.

Mistäs sysäys tähhään?

-Mie tykkään ette nyt oon korkea aika tulla ulos kaapista, haha! Eikä aina olla niin varovainen ja aatela ette ”no enhään mie nyt …”. Minun mielestä oon niin hauska ko tohtii antaa ääntä omale ittele.

68-vuotias Christina, jonka tausta oon musikaalisessa Pääjärven suvussa, oon nyt kansa alkanu ottamhaan laulutiimoja ja hään oon justhiinsa valmistelemassa esitystä yhessä tunnetun pianistin Sven Idarin kansa, Idar joka oon kompanu mm. Lill-Babsiaki. Tulevanna kevväinä taiama nähhä Christinan ja Svenin jollaki lavala Stokholmissa.

Meänkielensi Erling Wande

 Christina Hedström sjunger

Liviöjärvilainen Christina Hedström tykkää essiintyä ja hään oon nyt aivan parhaimilla

 

Kirja ulkopuolisuuesta Toornionlaaksossa

Oleks toornionlaaksolainen mutta et saata meänkieltä? Oleks kasunu ylös kylttyyrissä missä sulla oon kehno kielitaito? Sitte sulla soppii lukea Katarina Kierin viimisen kirjan, Vårt värde/Meän arvo.

-Tilane ette oon vahva tieto omista juurista mutta ei saattaa käyttää sitä täylisesti oon varhmaan tuttu moneleriippumatta missä mailman ympärillä oon syntyny, sannoo Luulajassa syntyny kirjailia Katarina Kieri joka nyt kirjottaa hänen 20:tä kirjaa.

”Vårt värde”/ Meän arvo, joka tuli ulos viimi syksynä, oon saanu hyviä resensuunia meetiassa koko maassa. Se oon pueettinen rumaani joka kertoo kunka se oli kasuta ylös 1960- ja 70-luvula seu’ussa joka oon rajaseu’un rajala. ”Vårt värde” selittää ulkopuolisuuesta minuriteettiryhmän sisälä, ette ei saattaa meänkieltä ja sen vuoksi ei saattaa ottaa ossaa kylttyyristä josta itte oon osa.

Mie olen saman ikänen ko Katarina ja näen itteni monessa asiassa. Kirja viehittää minua ensi sivusta ko vihtoin viimen joku oon tohtinu kirjottaa meistä jokka emmä ossaa kieltä.

Olikos se hantikappi sulle ette kasuta ylös ilman meänkielen taitoa?

– Ei, kläppinä sitä ei hunteeraa semmosta, se oon niinku se oon. Sitä kulkee yhestä pistheestä toisseen ja muotoutuu siihen.

Mutta tietysti hään saattaa tuntea surua ette ei saata puhua meänkieltä vaikka hään ymmärtää paljon. 

Matala staattys

-Tämä tapahtu semmosella aikaa ko se ei ollu korkea staattys ette olit suomenkieliset vanhimat.

Katarina ja toiset hänen ikäset halusit itte kuulua ruottalaisseen kylttyyhriin. Aivan ette kasuta ylös Norrbottenissa siihen aikhaan ei valitettavasti ollu korkeata staattystä.

– Ei se ollu sillä ette met emmä saattanhee suomea kläppinä, met saima kans kuula sitä ko met kasusimma ylös. Kläppinä sitä sai usseen kuula pilkkausta ko ei saattanu kieltä.

Kielen kans oli paljon ongelmaa, Katarina kertoo. Ette ei saattaa praatia sukulaisitten kans oli tietysti ankara, ette tuntea ittensä ulkopuolela ja haaveila jotaki mikä ei ollu sulle. Ette kaiken aikaa tahtoa ihmiset puhuhmaan ruottia ko ei ymmärtänny suomea.

-Tänäpäivänä mie tunnen ette se oon niinku se oon. Olen hyväksynny sen. Se minkä kans kasusin ylös ei ole trauma mulle se oon vain minun lähtökohta elämässä.

Hoksa-suomea

Kirjassa hään kuttoo sisäle pikkusia, lyhyjä meeninkiä ja sanontia meänkielelä ja paikon se tullee jonkulainen hoksa-kieli (smaalpeeni, kryyvstreikki….)

-Se tuntu niin hyvältä ette tohtia kirjottaa net sanat ja sanonat. Mutta se tuntu samala ette se oli niinku ottaa framile likaset alusvaatheet ja näyttä niitä.

Sie olet kirjottannu kläpile, nuorile ja täysile ja liikut reiphaasti kolmen ryhmän välissä.

– Se oon se laajuus joka olen mie. Ette kirjottaa kläpile, nuorile ja täysile ei ole niin tavalista mutta moni pohjoinen kirjailia tekkee sen. Oon semmonen teurii ette se tullee siittä smoopryykielämästä: sitä tekkee vähäsmitäki.

Justhiins nyt Katarina kirjottaa kolmatta ossaa kläppiinkirjasarjassa joka oon jatko ”Vero hit och dit”/Vero sinne ko tänne ja ”En annan ande”/Eri sielu.

Sulla pruukaa tulla semmonen vastahakonen tilane suunile puolivälissä selitystä ko se ei luista oikeen ja itteluottamus putoaa?

– Se oon justhiins missä mie olen nyt, ha,ha.

Ko Katarina kirjottaa selityksen hällä oon paljon voimaa alussa, se oon jännä nähhä mihinkä se viepii.

– Joskus keskelä mie häyn kattoa mitä mie olen luonu ja hunteerata jatkoa. Sillon alun ja lopun pittää kytkeä yhtheen ja se oon sillon ko minun heikoja puolia tullee esile.

Sie olet vasta valittu filosofian kunniatohtoriksi Luulajan teknisessä yniversiteetissä. Osa mutiveerinkistä sannoo Hänen puettinen kielenkäyttö kertomuksissa arkipäivän aiheista tekkee hänestä erityiseksi ääneksi ruottalaisessa kirjalisuuessa.

– Jo, se oon suuri kunnia, mie olin yllättynny, ilonen ja ylpeä tästä valittemisesta.

Katarina sannoo ette se oon merkilinen ammatti olla kirjailia. Työ tehhään hiljasuuessa ja kirjan lukeminen tapahtuu kans usseen hiljasuuessa.

-Mie hunteeraan välhiin jos se mitä mie tehen tullee perile kelheen ihmiselle. Ko sitä saapii tämmösen kunniamerkin niin se oon vastaus siihen.

Meänkielensi Märta, Karin ja Linnea Nylund

Katarina Kieri. Foto Håkan Liljestrand

Katarina Kieri tykkää ette se oon merkilinen ammatti olla kirjailia.

Kaikki työ tehhään hiljasuuessa. Kuva: Håkan Liljestrand